Bromo

Tämä viikonloppu meni niiin mukavasti. Päätimme lähteä viikonloppureissulle Jaavalle, vaeltelemaan Jaavan kuuluisimman tulivuoren Gunung Bromon ympäristöön. Matka alkoi torstai-iltana, kun yöbussimme lähti kohti Probolinggoa. Matka oli aika mielenkiintoinen: 10 tuntia ajelua hikisessä bussissa, joka oli täpötäynnä Jaavalaisia miehiä plus neljä blondia ja minä. Se kyttäyksen määrä....... Itse saa onneksi olla aika rauhassa, kun kavereina on pelkkiä vaaleaverikköjä. Kerrottakoon, että Jaavalaisen ja Balilaisen ero on kuin yöllä ja päivällä. Näin isosti yleistettynä Balilaiset ovat edes vähän kohteliaita ja tottuneet jo turisteihin. Jos Balilaiset on kiinnostuneita, ne tulvat juttelemaan ja yleensä kysyvät luvan, saako ottaa valokuvan. Jaavalaiset kyttäävät aika röyhkeästi sanomatta mitään, tai jos sanovat jutut ovat tasoa "Hey you sexy, nice tits". Imartelevaa. Se on näitä kulttuurieroja. Ei se kuitenkaan oikeasti niin kamalaa ollut miltä saattoi kuulostaa. Matka meni meillä kaikilla lähinnä nukkuessa tai ainakin yrittäessä.

Probolinggosta jatkoimme matkaa minibussilla kohti Bromo Tengger Seremu National Parkia. Matka kesti vielä noin tunnin verran kun mentiin ylös vuoristoa pitkin pieneen vuoristolaiskylään. Olimme perillä aamulla varmaan yhdentoista aikoihin. Heitimme kamat halvimpaan Home Stayhin mitä kylästä löytyi ja lähdimme aamupalalle. Aamupalan jälkeen oli tarkoitus ottaa puolentunnin tirsat, mutta kyllähän sen tietää miten siinä aina käy. Kaksi ja puolituntiahan siihen meni. Lopulta kun päästiin kaikki ylös, lähdimme vaeltelemaan läheisiä vuoria eteenpäin. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten:

Elämän viisauksia kaukaisuuteen

Kun on tottunut Balin lämpöön, korkealla vuoristossa oli KYLMÄ! Homestayn lattialla ei voinut kävellä ilman kenkiä, koska jalat paleltuivat muuten. Pimeän tullen kävimme syömässä, ja käperryimme viltteihin pelaamaan monopoly korttipeliä. Illalla menimme nukkumaan kahdeksan aikoihin, sillä "aamulla" olisi aikainen herätys. Kello laitettiin soittamaan 2:30.

Ja kyllä, kello kolmelta yöllä olimme kaikki ylhäällä mieletön määrä kampetta yllä, otsalamput päässä valmiita kapuamaan ylöspäin. Tarkoitus oli mennä Lonely Planetin suosittelemalle View Pointille, josta näkisi hyvin auringon nousun. Matkalla näkyi paljon muitakin turisteja; melkein kaikki meni ohitse autolla tai hevosella. Piti heidänkin hetken matkaa kävellä rappusia, mutta muuten kyyti oli tarjolla melkein perille asti. Me kävelimme koko matkan, ja koska oli pimeää, menimme epähuomiossa View Pointin ohitse. Ei harmita yhtään. Lähdimme kävelemään pientä polkua vieläkin ylemmäs. Mietimme, että nyt ollaan menty väärään suuntaan, mutta jatkoimme eteenpäin. Lopulta löysimme ihanan oman secret spotin eräältä kielekkeeltä, johon jäimme istumaan ja odottamaan auringon nousua.

Sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi.

Tarpeeksi kauan maisemaa ihastteltuamme kapusimme takaisin alas kylään, ja kävimme aamupalalla. Melkein saman tien lähdimme kävelemään 2 kilometrin mittaista hiekka-tuhka-aavikkoa kohti Bromon kraateria. Bromo on siis niin monta kertaa purkautunut tulivuori, että siitä ei ole jäljellä enää muuta kuin kuoppa. Edellisen kerran se purkautui vuonna 2011, ja se on vieläkin aktiivinen.

"Aavikolla" kävellessä ja sitä katsellessa tuli mieleen vain yksi paikka: Kuu. Se oli harmaata ja samalla sileää ja rosoista. Menomatka kraaterille meni ihan mukavasti. Moni paikallinen yritti kovasti saada meitä hevosen kyytiin, mutta matkasimme jalan perille asti. Saara oli ainoa kun päätti ratsastaa.

Kraateri ja sen asukas

Kraateri oli vain yksi iso kuoppa. Täytyy myöntää, että se oli pieni pettymys, koska odotin näkeväni "sinistä pahan hajuista töhnää", jota tulivuoressa pitäisi yleensä olla. Oli se kuitenkin näkemisen arvoinen. Yhtä äkkiä siellä seisoskellessamme kraaterista kiipesi ylös joku random mies ja alkoi kerjätä dollaria. Olisi ärsyttänyt ellei tilanne olisi ollut niin hemmetin hauska. Saman tien alkoi myös tuulla. Ja paljon. Hiekka ja tuhka pöllysi. Se kahden kilometrin matka kesti kaksi kertaa kauemmin, sillä eteensä ei nähnyt, ei voinut hengittää ja silti oli silmät ja korvat ja muutkin röörit täynnä mustaa tuhkaa. Tuhka meni myös läpi vaatteista ja repusta, ja kamerani hajosi.

"Hey mister" huutelivat paikalliset kun kävelin ohi

Suihkun jälkeen lähdimme taas minibussilla Probolinggon bussiasemalle. Meillä oli bussin lähtöön aikaa melkein kuusi tuntia, joten päätimme lähteä kiertelemään keskustaa. Kuin tilauksesta Bemo pysähtyi ja otti meidät kyytiin. 5000 rupiaa kyydistä oli riistoa, koska se oli taas bule (valkonaama) hinta! jumankekka! se on ainakin 20 senttiä! Samaan bemoon tuli ensin ihania paikallisia naisia jotka olivat ihan innoissaan turisteista. Sitten vielä kun puhuimme heille vähän Indonesiaa he vasta innostuivat ja juttelivat kovasti ja koskettelivat vaaleaa ihoa koko ajan. En ole selvästikkään tarpeeksi ruskettunut.

Sitten tuli kyytiin maailman söpöin indopoika! Hän oli niiin ujo kun pakettiauto oli täynnä buleja, ja vilkuili aina välillä salakavalasti meitä. Hihitteli kovasti kun kysyin mitä hänelle kuuluu ja hänen nimeään. Lopulta hänkin uskaltautui kysymään mihin olemme menossa. Lopulta kun hän hyppäsi pois kyydistä hän moikkasi meitä ja juoksi äkkiä kouluun minkä jaloistaan pääsi kertomaan kavereille! Niin ihana.

Keskustassa vain hengailimme ja etsimme sopivaa kahvilaa johon majoittua. Löysimmekin yhden, jossa joimme kahvia ja pelasimme taas Monopoly korttia. Probolinggossa ei ole mitään nähtävää, mutta me olimme selvästi yksi nähtävyys. Mutta täytyy myöntää, että nautin siitä tunteesta kun kävelin reppu selässä kaupungilla tietämättä minne menen. Ehkä se reppureissaajan ura aukeaa tämän reissun jälkeen :P